Blogi

Olen kai verrattain onnekas, sillä minulle tarjotaan monenmoisia töitä. (Väittämä ”ei kukaan tule kotoa töihin hakemaan” on siis tapauksessani täydellinen ohilyönti.) Vielä onnekkaampaa on pystyä kieltäytymään niistä useimmista, ja valita työn alle vain itseä aidosti kiinnostavat kokeet. Kun Hämeenlinnan teatterista ehdotettiin laulutekstien kirjoittamista Suomen satavuotisjuhlaesitykseen, oli verrattain helppo vastata myöntävästi, etenkin kun työpariksi osoitettiin tuttu taistelutoveri edesmenneestä YUP -yhtyeestä, kosketinsoittaja-säveltäjä Petri Tiainen. Pidän Petristä paljon, ja ammattilaisuutta tutkiessa hän omaa aivan toisen kokoluokan kokemuksen teatterimusiikkitöistä kuin minä: hän on säveltänyt ja kapellimestaroinut laajoja kokonaisuuksia jo pari vuosikymmentä sitten. Ilmeisesti nokkimisjärjestys oli tämä: koreografi Ari Numminen osui ohjaaja Sinisalon tutkaan, ja Arin suostuttua kyytiin ehdotti hän laulujen säveltäjäksi Petriä, joka taas ehdotti tekstien takojaksi minua.
(Jos olen ymmärtänyt asioiden etenemisen täysin väärin, ohjaaja Kirsi-Kaisa voinee oikaista minua seuraavassa näytelmäämme koskevassa kirjoituksessaan.)

Lauluntekijä Jarkko Martikainen

Työt alkoivat ja etenivät minulle viehättävästi vieraalla tavalla. Kokoonnuimme epäsäännöllisen säännöllisesti Hämeenlinnaan puhumaan kulloisestakin käsikirjoitusversiosta, kohtaus kerrallaan, ja melko avoimien keskustelujen myötä itse kullekin selkenivät ne vaihtoehdot, joita voitaisiin kohtauksissa kohottaa.

Opittuamme näitä asioita palasimme koteihimme ja ryhdyimme töihin.
Laulujen tehtävä on tietenkin alisteinen pääasialle, näytelmäkokonaisuudelle, ja siksi on tärkeä pyrkiä ymmärtämään, mistä suunnasta ja millä välinein itse kutakin laulua tulisi lähestyä. Uskoakseni juuri tästä syystä lauluista tuli sellaisia kuin tuli: joskus ylilyövän rehvakkaita kärjistyksiä käsiteltävästä aiheesta, joskus kohtauksen melankoliaa lisäävistä balladeista, joskus taas lopputulema edusti jotain sellaista, jonka äänikuvasta ei voi aivan tarkoin sanoa, mitä mahdollista ”genreä” laulu edustaa, vaan väliäkö silläkään kun vain valmis kappale innostaa työryhmäläisiä.

Olen siis kirjoittanut laulettavat tekstit ilman mitään viitteitä siitä musiikista, jonka kanssa sen tulisi muodostaa liitto. Joskus takavuosina sellainen metodi on tuottanut viheliäistä päänvaivaa: valkoista paperia tai ruutua tuijottaessaan voi kovin ymmärrettävästi retkahtaa välitilaan, jossa ei toivo juuri muuta kuin edes pientä vihjettä jostain melodisesta tai poljennollisesta ideasta; jotta sellaisen myötä saisi niin sanotusti ”pään auki”. Tällä kertaa käsikirjoituksen versiot toimittivat sen asian, löysin niistä toistuvasti jotain, mistä käynnistää työn, ja alkuun päästyäni luotin vain tiettyihin rytmisiin ja aihevalinnallisiin ratkaisuihini.
Ymmärtääkseni Petri piti tekstejä innoittavina ja ilmeisen helposti sävellettävinä, ainakin hän pystyi tuottamaan työjälkiään vähintään yhtä vuolaasti kuin minä omiani.

 

Vaan Camelia en osta,
pitäydyn sätkissä
kun työ on osa-ajan silppuna ja pätkissä.
Se yrittämään pistää,
kun turvaverkot puuttuvat
ja pomot suuttuvat, jos puhuu palkanlisistä…

 

On hieman kylmäävää laittaa parhaansa yritettyään tuore teksti sähköpostimatkalleen ja odottaa, tuleeko sille tyrmäys, miedompaa kritiikin säilän viuhdontaa, aplodeja vai jotain ihan muuta niiden välille osuvaa, mutta yleensä työt tulivat istutetuiksi niille otolliseen maahan.
Jos luulin tehneeni ylilyönnin, joko heittämällä valitun aiheen kiukaalle koko sangollisen vettä, tai lisättyäni melankolisen aiheen matkanteon päälle kuutosvaihteen, kokivat työryhmäläiset useimmin valitun linjan juuri oikeaksi. Ja vaatiihan taiteen tekeminen aina tietyn annosmäärän liioittelua, minkä tietää jo vanhoja kotimaisia mustavalkoelokuvia yhdenkin nähnyt – teatterielämyksiä ei sen säännön ymmärtämiseen vaadita.

 

 

Tätä kirjoittaessani en lainkaan tiedä, minne asti kokonaista kappaletta on ehditty viemään. Ohjaus, puvustus, lavastus, näyttelijöiden otteet, musiikin esittäjien työ ja kaikki muukin on jatkuvassa murroksessa ainakin ensi-iltaan asti, ja on kiehtovaa ajatella kaikkia niitä mahdollisuuksia, joista ei ole vielä tehty lopullista päätöstä.
Juuri niin on hyvä, juuri niin tuleekin olla.

 

Jarkko Martikainen
lauluntekijä

  Takaisin