Blogi
-
21.11.2018
Helmikuussa ensi-iltaan tuleva ensi-iltamme, romanttinen draama Hiljaiset sillat on ihanassa vaiheessa. Se on muuttumassa ideoista olemassa olevaksi. Jokaisen osa-alueen taiteilija pääsee kiinni omaan maisemaansa teoksessa.
Joidenkin kanssa ollaan jo työssä pidemmällä, kuin toisten. Ohjaajan toimessani olen palaveerannut pukusuunnittelija Anne Laatikaisen ja lavastaja Juha Mäkipään kanssa pitkin syksyä. Heidän suunnittelutyönsä on jo pääosin takana. Pukuja on viime viikolla sovitettu ensimmäisen kerran, vaikka suunnitelmiin tuli vielä pari muutosta. Eilen ilmenneet muutokset pukuihin toteutetaan ensi vuoden puolella, kun ollaan päästy näyttämölle kokeilemaan asioita todellisuudessa. Ihailen pukusuunnittelijamme Anne Laatikaisen herkkyyttä hänen miettiessään materiaaleja, värejä, kenkiä. Lavastus on lavastamolla työn alla ja osa materiaaleista vielä tilauksessa tai matkalla Hämeenlinnaan Itävallasta saakka. Tarpeistonhoitaja Maria Myrskyvuori on ihanasti etsinyt aikakauden kameroita ja filmirullia laatikoineen valokuvaaja Robert Kincaidille. Kaikki tämä on minusta taianomaisen hienoa. Rakennamme yhdessä maailmaa, jossa tässä näytelmässä kuljetaan vuodesta 65 vuoteen 89 saakka ja välillä edestakaisin vuosikymmenten välillä.
Francesca Johnssonin lapset Carolyn ja Michael tulevat näytelmän alussa lapsuudenkotiinsa ensimmäisen kerran äitinsä kuoleman jälkeen, innokkaan naapurinrouva Margen saattelemana. Lapset löytävät äitinsä päiväkirjan ja sitä luettuaan äidin elämä näyttäytyy heille aivan uudessa valossa. He oppivat näytelmän aikana rakkaudesta, perheestään ja itsestään ennen kuvittelemattomiaan asioita.
Tässä vaiheessa työprosessia ohjaajan päässä näytelmä valmistuu joka päivä. Luen tekstiä ja romaania päivittäin. Minulla on tapana kirjoittaa näytelmä itse koneelleni; jotenkin koen, että se siirtyy enemmän minuun kun se kulkee silmieni kautta sormiini ja tekstiksi. Alan kirjoittaessani paremmin elää näytelmän henkilöiden maailmaa, kuin jos vain lukisin tekstiä. Kirjoitan hitaammin kuin luen, joten luulen, että kirjoittaessani ajattelen asiaa syvemmin ja mietin henkilöiden tunteita, paikkoja ja puheen sävyjä ja taustoja. Mietin tuoksuja, eleitä, musiikkia. Siksi myös luen tekstiä itselleni ääneen. Mietin, mitä näyttelijät tulevat minulta kysymään ja mitä he esittämistään henkilöistä mahdollisesti ajattelevat. Olen kuunnellut erityylistä musiikkia samalla kun luen itselleni ääneen, miettinyt millainen on Johnssonien keittiöradio, mitä sieltä kuuluu, millainen on ollut radiosta vuonna 65 tuleva ohjelma nimeltään Keskipäivän karjauutiset ja millaista kitaramusiikkia kanavalla noiden uutisten jälkeen on soitettu, miten saamme näyttämölle kuumaa kasviskeittoa, millaista brandya Francescalla on kaapissaan ja millainen on hänen isältään Italiassa saama kilpikonnanluinen hiussolki. Tämä on ihanaa uppoamista tarinan maailmaan. Entä jos Johnssonien perhe on musisoinut yhdessä, mitä he ovat soittaneet ja laulaneet. Miten sota on vaikuttanut perheen isään, jolla eittämättä on melko erikoisia tapoja. Lievästi sanottuna, hän on juuttunut kummallisiin rutiineihinsa. Miten italiasta kotoisin oleva Francesca on sopeutunut elämäänsä rauhallisessa pikkukaupungissa ja mitä hän on jäänyt synnyinmaastaan Italiasta kaipaamaan.
Silta on tietenkin merkittävässä osassa näytelmässä nimeltään Hiljaiset sillat. Millainen tuo silta tulee olemaan, sen tietää vielä ainoastaan lavastaja Juha Mäkipää ja valosuunnittelija Jari Vuori ja minä.
Tekisi mieli jakaa kuvia luonnoksista. En kuitenkaan tee niin. Näytelmä kertoo syvästä rakkaudesta, joka yllättää kokijansa täysin. Toivon, että me voimme antaa teille helmikuussa sykähdyttävän, romanttisen yllätyksen. Luonnoskuvat kyllä kertoisivat enemmän kuin nämä vähän yli 500 sanaa. Toivon, että me voimme helmikuussa tarjota teille paljon enemmän, syvempiä yllätyksiä, kokemuksia, kuin mihin vain yksi aistimme, näkö luonnoskuvien kautta antaisi mahdollisuuden. Että se, mitä tänäänkin Hiljaisten siltojen tuotantokokouksessa yhdessä tuotantotiimin kanssa toisillemme jaoimme ja suunnittelimme yllättäisi katsojan ja saisi hänet edes vähän uskomaan ihmeisiin ja siihen, että yhdessä olemme enemmän.
Takaisin